Etenemme parhaillaan Kuparisaari-trilogian kakkososaa kevyttä kenttäravia. Kesällä suunnittelimme juonen pääpiirteittäin ja nyt olemme edenneet noin kolmanneksen. Sujuu jo. Alussa oli tulppa. Kirjailijaystäväni nimittää sitä ähkimisvaiheeksi. Se tarkoittaa, että kirjoittaja pyörii tuskaisena, ei saa mitään aikaiseksi, kokee huonoa omaatuntoa siitä, ettei saa mitään aikaiseksi ja alkaa epäillä, mahtaako enää koskaan kyetä kirjoittamaan yhtään mitään.

Olen jo oppinut tunnistamaan tämän vaiheen enkä enää ahdistu kovin paljon. Jonkin verran kuitenkin. Ajattelen, että ihmisen mieli toimii kuin tietokone: ensin pitää kovalevyn pyöriä ja suorittaa sille annettu tehtävä ennen kuin tulos ilmestyy näytölle. Tosin nykyisen tietokoneet ovat niin nopeita, ettei surrausvaihetta tarvitse odotella. Commodore-koneilla (silloin muinoin, vähän pronssikauden jälkeen) työskennelleet tietävät, mitä tarkoitan. Pitää sietää odotus, kun mitään ei näytä tapahtuvan, koska se, mitä tapahtuu, tapahtuu jossain aivojen ja alitajunnan uumenissa.

Kummallista on, että kun hedelmättömän ähkimisvaiheen jälkeen tukos aukeaa, teksti alkaa virrata. Kirjoitin helposti ja iloisesti aika paljon ja olin hyvin tyytyväinen, kun onnistuin yllättämään ulkomaanmatkalta palanneen Terhin useammalla kymmenellä liuskalla.

Tällä hetkellä huolemme on, ettei kakkososan tarina paisu liian laveaksi. Emme aio kirjoittaa 500-sivuista tiiliskiveä, vaikka saattaa olla, että kakkososasta tulee hiukan pidempi kuin ykkösestä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on luvassa.

Anneli

PS.

Terhi kertoo kuulumisista myöhemmin. Anneli kirjoitti postauksen julkkareita seuraavana päivänä, mutta julkaisemme sen vasta nyt. Puolivälin krouvi ollaan ohitettu tällä välin.

Terhi