Sinne meni
Viime viikonloppuna sujahti Kuparisaari II:n ensimmäinen versio kustannustoimittajan sähköpostiin odottelemaan maanantaita. Sinne meni ja siellä pysyy.
Nyt on vuorossa kuuman tekstin jäähdyttelytauko. Pidämme taukoa helmikuuhun asti, jolloin uusin silmin ja kustannustoimittajan kommenttien evästäminä otamme käsikirjoituksen uudelleen esiin ja luemme, mitä tulikaan kirjoitetuksi. Tauko on välttämätön ennen seuraavaa versiota. Kun on pitkään työstänyt tekstiä, sitä tuijottaa liian läheltä eikä oivalla muuta kuin lähitason korjattavia kohtia. Ei näe metsää puilta, ihan yksinkertaisesti.
Kakkososan kirjoittaminen tuntui jonkin verran raskaammalta kuin ykkösen. Saattaa johtua siitä, että kakkosessa tapahtuu ikäviäkin asioita ja sen tunnelma on usein uhkaava. Käytännön kirjoittamisprosessissa taas aikataulujen yhteensovittaminen ei ollut yhtä helppoa kuin viime vuonna.
Kolmososakin alkaa silmissä siintää. Se lievästi hirvittää nyt jo, sillä viimeisen osan pitäisi lunastaa odotuksia, pysyä tasossa tai mieluummin nousta ja jopa yllättää. Usein trilogioissa käy niin, että kolmonen lässähtää tai kolmososaan ilmestyy uusia henkilöitä, sähellystä ja toimintaa sikinsokin, niin että jäntevyys katoaa. Yksinkertaisesti kolmoseen ei aina riitä paukkuja, kun eväät on syöty jo kahdessa edeltävässä osassa.
Millähän loistokkaaseen viimeiseen osaan yltäisi? Emme aloita kolmosta tyhjin käsin, mutta tyhjältä paperilta kuitenkin.
Anneli
Kansiluonnoksia odotellessa
Minusta kakkososasta tulee ensimmäistä osaa vahvempi. Se on eeppinen, toiminnallinen, hahmoja syventävä ja synkkä tarina. Radko marssii esiin kulisseista ja Tähystäjäneidon lukeneet ehkä aavistavatkin, mitä siitä seuraa…
Ne, jotka pitivät erityisesti ykkösosan ilottelusta, tulevat pettymään. Niccolumin taivaalla on mustia pilviä, jotka enteilevät pahaa. Huumoria pilkistää esiin muutamina auringonsäteinä.
Odotan jo innolla, millaisen kannen Anu Sallinen keksii tällä kertaa. (Onnistuneen) Kansikuvan näkeminen motivoi kirjoittamaan ja antaa voimia edintointikierrokselle. Tähystäjäneidon kansikuva on saanut valtavasti hyvää palautetta ja olemme siihen itsekin erittäin tyytyväisiä. Näen Amayan mielessäni kansikuvan kaltaisena. Ja absurdia kyllä, kun kirjoitin nyt Tanssivan sikaan sijoittuvaa kohtausta, näin mielessäni juuri sen samaisen Krasimiran, joka vieraili syksyllä kirjanjulkistajaisissamme.
Olen hurjan kiintynyt Kuparisaaren hahmoihin: Amayaan, Miroslaviin, Samuiliin, Krasimiraan ja erityisesti Niccolumin torvisoittokuntaan. Viihdyn heidän kanssaan ja toivon heille kaikkea hyvää. Hiukan riipii jo nyt, että ensi vuonna tähän aikaan viimeisenkin osan pitäisi olla jo pulkassa.
Tähystäjäneito on itkettänyt lukijoita. Jatko-osa on itkettänyt minua. Käsikirjoituksessa on muutamia riipaisevia kohtauksia, joiden yli en pääse itkemättä, en, vaikka olisi menossa kymmenes editointikierros.
Tauko kirjoittamisessa on nyt paikallaan, sillä olen Annelin tapaan sokeutunut tekstille. On hyvä antaa se hetkeksi pois, kriittisten silmien ulottuville. Helmikuussa jatkamme taas pirteinä, kevään valon voimalla.
Terhi