Kuparisaari-trilogian julkaisee Karisto, ja kustannustoimittajamme on Sirja Kunelius.
Kurkistimme kulisseihin ja pyysimme Sirjaa kertomaan kustannustoimittamisen prosessista.
Käsikirjoituksia tulee kustantamoon valtavasti, mutta vain pieni osa pääsee kustannusohjelmaan. Mitkä asiat nostavat käsikirjoituksen julkaisukynnyksen yli?
– Omaperäisyys, omaäänisyys. Tekee aina vaikutuksen, kun rakenne pysyy napakasti hallussa eikä kirjoittaja sorru selittelyyn, paasaukseen tai jaaritteluun, jotka ovat usein aloittelevan kirjoittajan helmasyntejä. Totta kai kielen pitää olla kaunista ja aiheen kiinnostava.
Sano muutama kuvaileva sana tai lause Tähystäjäneidosta. Millainen tarina se on?
– Se on totisesti suurten tunteiden kirja. Siinä on jännitystä, draamaa ja romantiikkaa sekä hurmaava päähenkilö!
Luit neidon ensimmäiset sata liuskaa loppusyksystä 2010. Muistatko, millaisen ensivaikutelman tekstistä sait?
– Ensinnäkin hämmästelin, miten saumattomasti yhteistyönne on sujunut: oli mahdotonta sanoa, mikä osuus oli Annelin kynästä, mikä Terhin. Tiesin genren olevan fantasiaa, joten taisin odottaa monimutkaisia nimiä ja kummallisia maailmoja, miekkoja, torneja ja vartijoita!
Yllätyin, kun tarina olikin niin kirkas ja omanlaisensa. Pidin valtavasti tekstin vilpittömyydestä, tunteikkuudesta ja suorasukaisesta huumorista. Mainiot sananlaskut veivät sydämeni!
Tunnustamme Annelin kanssa kursailematta, ettemme ole hirmuisen hyvin perillä fantasiakirjallisuuden traditioista ja pelkäämme, että tarinassamme on klisevaara. Emme kuitenkaan ajatelleet kirjoittavamme ensisijaisesti fantasiaa, vaan historiallisen romaanin sukulaista. Saako fantasiaa kirjoittaa, vaikkei osaisikaan Tolkienia kannesta kanteen?
– Uskon, että Tähystäjäneidon aitous ja kirkkaus juontaa juuri siitä, että ette ole yrittäneet jäljitellä ketään – tai olla jäljittelemättä. Tarinassa on rentoutta ja huumoria, jota muuten fantasiasta usein puuttuu. Minähän en myöskään ole mikään fantasia-asiantuntija, joten tässä on nyt sitten kolme ummikkoa asialla… Oikeasti kyse on tietenkin tarinasta eikä genrestä, tarinan täytyy kantaa.
Kariston kirjasyksyn avajaisissa Raisa Rauhamaa kysyi meiltä, millä tavalla Tähystäjäneito eroaa fantasiatulvasta. Mitä sinä vastaisit tähän?
– Ensinnäkään en tiedä, onko enää syytä puhua fantasiatulvasta. Perinteinen fantasia ainakin on tainnut vähän jäädä scifin, vampyyritarinoiden ja uuskumman jalkoihin. Tähystäjäneitoa ei ehkä kannatakaan peilata perinteiseen ”tiiliskivifantasiaan” vaan lukea nimenomaan seikkailuna ja nuoren tytön kasvutarinana.
Puhutaan fantasiatulvasta, mutta ei esimerkiksi realististen nuortenromaanien tulvasta. Julkaistaanko fantasiaa mielestäsi liikaa?
– Viittaan edelliseen vastaukseeni ja lisään vielä sen, että totta kai kustantamot julkaisevat sellaista kirjallisuutta, jolle on kysyntää. Fantasian rakastajia riittää edelleen, mikä on hieno juttu.
Karisto on yksi merkittävimmistä fantasiakirjallisuuden julkaisijoista. Miksi talo on erikoistunut genreen?
– Kaikki taisi saada alkunsa 1980-luvulla, kun silloinen käännöskirjaosaston päällikömme Pirkko Mikkola kiinnostui Robert Holdstockin ”Alkumetsästä”. Sen vanavedessä listoillemme päätyivät fantasiakirjallisuuden suuret nimet, kuten David Eddings, Robert Jordan, Terry Pratchett ja Tad Williams.
Niin sanottu perinteinen fantasiakirjallisuus oli 1990-luvulla huippusuosittua, silloin syntyi maineemme fantasiakirjallisuuden julkaisijana. Nykyisin mekin taidamme olla liikkeessä spekulatiivisen fiktion ja uuskumman suuntaan.
Tähystäjäneidon toimitusprosessi oli kirjailijoiden näkökulmasta hyvin sujuvaa ja erittäin mukavaa. Mitkä fiilikset Sinulle jäi kirjan toimittamisesta?
– Oli mahtavaa työskennellä ammattilaisten kanssa, jotka ovat tottuneet tekstinsä kommentoimiseen ja editoimiseen. Kustannustoimittajan huomiot otettiin vastaan avoimin ja iloisin mielin – kaikki sujui kuin tanssi!
USKALLATKO PURJEHTIA PAHAENTEISELLE KUPARISAARELLE? 